TARU VONKALEEN SUOJELIJASTA

Kerran tuulisenä yönä sousi Päijänteeltä Keiteleelle väsynyt mies. Sisukkuus voitti uupuneen mielen ja kädet puristivat airoja rankassa vastavirrassa. Vaivoin hän jaksoi läpi Äänekosken, mutta Häränvirrassa helpotti.

Mies kapusi pienelle saarelle ja nukahti samoin tein sammalvuoteelle. Kokonaista kolme päivää hän nukkui ja kolmantena päivänä piristyneenä lepuutti silmiään Keiteleen veden yllä. Niin oli kaikki täydellistä, että hän päätti asettua juuri näille vesille asumaan.

Näin Untamoinen, Keiteleen uudisasukas nautti elämästään kalastellen ja etsien sitä suurinta, ainutlaatuisinta vonkaletta saaliikseen. Korpiselkä ja Kaisansaari tulivat koetelluiksi kalasta, viimein hän saapui Pökönlahden rantamille jolloin tuuli yltyi. Heti hän heitti pyyntinsä veteen Talassaarten kivikkoa kohti. Silloin vapa taipui ja siima ulvoi, hauki oli tarttunut vieheeseen. Peto syöksyi syvänteisiin ja veti venettä perässään. Aallot pyörivät veneen ympärillä, kun hauki jäi pohjalle jurnuttamaan.

Mitä ihmettä sitä tekisi, jotta saisi kalan maalle, mietti Untamoinen. Kun mikään ei auttanut ja kala vain jurnutti pohjassa, hän lauloi kalan kiveksi kallion vierelle. Kala oli kuitenkin ehtinyt kutemaan kaislikon suojaan, joten kalan suku sai jatkoa, vaikka itse emokala oli kivisenä kumpareena vedessä. Siitäkös veden Ahti oli hyvillään ja kiitteli onneaan.

Kerran Untamoinen oli uistelemassa Pökönlahden rantamilla, kun huomasi paikan, jossa jyhkeät ikihongat levittivät oksansa taivaalle. Kun oikein tarkkaan katsoi, saattoi nähdä sääksen pesän sen latvustossa. Mikä on tuo rauhainen paikka, jota lienevät monet kalamiehet ylistäneet, kun ovat puhuneet toisesta Vonkaleesta? Sinne hän itsekin mielisi.

Niin Keiteleen uusi kalamies Untamoinen muutti Vonkaleen rannan jyhkeän tumman venetalaksen vintille asustamaan. Iltasella hänellä oli tapana istahtaa onkivapa kädessään vanhan männyn kilpikaarnaan nojailemaan, tiirailla raukeana maisemia ja vartoen kohon liikahtavan.