Ajatteleva koira
Minä olen kuusivuotias Viima, rodultani jakutianlaika, Tunnen itseni Vonkaleen kuningaseläimeksi, joka huolehtii alueen vartioinnista (ainoastaan Umpu-kissa voi olla asiasta eri mieltä). Se, miksi minua kutsutaan ”ajattelevaksi koiraksi” juontuu siitä, että yritän viimeiseen asti saada selville asioiden tarkoituksen. Näinhän tekevät muutkin lajitoverini, joka asia ihastuttaa eniten jokaisen omaa perhettä.
Kun puheen seasta irrotan sanan, joka viittaa kävelyyn tai lenkille menemiseen, jään tuijottamaan sanojaa, vähän heilutan häntääni ikään kuin kysyäkseni, että olenhan oikeassa. Jos minulle vastataan, että kohta, istahdan hetkeksi odottelemaan enkä juuri sillä hetkellä ole enää niin iki-innostunut. Kohta nousen ylös ja menen sanojan luokse tuijottamaan niin kauan, että hän ymmärtää silmieni kysyvän: ”Pääsenkö varmasti mukaan?” Ja jos saan myöntävän vastauksen, rauhoitun iloisena odottamaan. Sitten lenkillä, varsinkin jos olen vapaana, katson kävelyttäjiäni ikään kuin kysyäkseni: ”Käännytäänkö tästä vasemmalle vai oikealle?”
Kotiin asettautuminen
Antti haki minut tänne Vonkaleeseen
keskitalvella Puolasta. Saavuttiin yhdessä Tikkakosken lentokentälle tammikuun lopulla 2018 minä häkissä ja Antti kantajana. Koko pitkän lentomatkan tunsin Antin lähellä oloni aika turvalliseksi. Koneen laskeuduttua ei mennyt kuin hetki, niin minua kannettiin jo vastaantulijoiden autolle. Siihen surinaan minä sitten nukahdin.
Heräsin vasta, kun auton ovet aukesivat ja kantohäkkini kannettiin sisälle. Kun ristikko poistettiin, niin pääsin nuuskimaan uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Pikkutyttö toi minulle leluja, joita oli hankittu ennakkoon, jotta saisin tekemistä. Kaikki olivat minusta ihan haltioissaan, se tuntui mukavalta. Oli ihanaa päästä nukkumaan Aliisan, sen pikkutytön viereen. Samassa sängyssä näimme ehkä samoja uniakin.
Seuraavana aamuna pääsin nauttimaan lumesta, josta tuli minun lempielementtini. Uimisesta en välitä, mutta lumessa tykkään pyöriä ja puhdistaa paksua turkkiani. Jakutiahan on paikka, jossa on vielä kylmempää kuin Suomessa, joten ei minulle helposti tule kylmä. Tosin vielä tuolloin lumi nipisteli pieniä tassujani. Kävin ulkona monta kertaa päivässä ja vähitellen opin lumeen eikä minua enää palellut.
Viime vuoteen asti oli mukavaa ja turvallisen tuntuista, kun Antti oli melkein aina kotona. Yhdessä tutustuttiin paikkoihin ja opin tuntemaan hyvin oman vartiointialueeni. Vaikka olen tarkka vieraista, en yleensä hauku…. ellei joku sitten tule sisälle asti.
Kun Antti teki ulkotöitä, minä tutkiskelin paikkoja lähistöllä. Pienenä tassuni olivat kovin lyhyet ja minusta oli turvallista olla omien ihmisten lähellä. Myöhemmin, kun paikat tulivat tutuiksi, tulin aina välillä karanneeksi omille teilleni. Se johtui siitä, että opin huomaamaan, kun Antti oli keskittynyt johonkin muuhun kuin minuun. Silloin en voinut vastustaa luontoani ja lähdin etsimään seikkailuja. Naapurin silloinen koira Hilma kävi hakemassakin minut joskus kaverikseen. Kahdestaan oli hauskaa juoksennella ja nuuskia lähitienoiden paikkoja. Yleensä kotiväki tiesikin soittaa naapuriin Hilman porukoille, olisinko siellä…..ja yleensä minut oli ainakin nähty siellä.
Tärkeintä on olla mukana
Siitä olen sopiva koira Antille, että osaan olla kauniisti veneessä. Vaikka virvelit vinkuvat ja ihmiset hihkuvat kalaa saadessaan, minä en ole moksiskaan. Voin helposti olla mukana kalassa koko päivän, kunhan pääsen kerran tai pari johonkin saareen tarpeilleni ja haistelemaan. Saarissa on ihan erilainen tuoksumaailma, selvästi monet muutkin koirat ovat päässeet porukoineen lepopaussille samoihin paikkoihin.
.
Nautin maisemien ja erityisesti lintujen tutkailusta. Lämpimällä ilmalla tuuli pyörittää mukavasti turkkiani ja olo on leppoisan onnellinen. Usein laitan jonkin ajan kuluttua pitkäkseni. Tärkeintä on, että pääsen mukaan. Nukun niin sanottua koiran unta ja aina välistä kurkistan luomieni raosta, että kaikki on kunnossa.
Minä asun ylätalossa oman perheeni kanssa, alatalossa asustavat Aliisan mummi Tuulikki ja vaari Jukka. Varsinkin nyt, kun Antti joutuu käymään usein yliopistolla, olen iloinen, että vanhukset vievät minua lenkeille ja ottavat mukaan omiin toimiinsa. Kun minun omat porukkani ovat pikaisen aamulenkin jälkeen lähteneet kukin omille teilleen, jään odottelemaan, koska kuulisin, että lampaille pumpataan uutta juomavettä. Silloin minä tungen pääni alas vedetyn rullaverhon välistä ja vahdin, että he huomaavat minut. Ja kyllä huomaavat, joka ikinen kerta.
Kun minut jätetään kotiin, en osaa enkä jaksa olla ollenkaan rauhallisesti. Ujellan ja hypin tämän tästä ikkunassa katsomassa, pääsisinkö jo ulos. Kun ulko-ovi vihdoin avautuu, tiedän tarkkaan mitä tarkoittaa, kun minulle sanotaan, että käväistään ennen aamulenkkiä lampolassa. Tulen iloisena auttamaan ja nuuskimaan lempilammastani Vaniliaa. Se tietää parhaiten, ettei minua tarvitse pelätä..
Hukka-mökin ja Kontu-mökin siivouksen ajaksi jään iloisena aidatulle pihamaalle nuuskimaan edellisen koiravieraan viestejä. Jaksan köllötellä ihan kauniisti silloinkin, jos vanhukset ovat lähellä metsätöissä. Tiedän, että kohta koittaa paussin aika ja silloin saan silityksiä ja herkkupalan.
Pääsen taas kotiin!
Iltapäivällä alan kuulostella, kuuluisiko tutun auton ääni. Jos olemme sisällä ja puhelin soi, arvaan heti, mistä saattaa olla kyse. Jään tuijottamaan, sanotaanko minulle, että haluatko mennä kotiin. Silloin hyppään sohvalta ja seisahdun avonaisen ulko-oven äärelle kuulostellen, kuuluuko tuttu ääni omasta kodistani huutavan: ”Viima!” Ja silloin minä lennän! Kurvit suoriksi ja omaan kotiin!
On onni, että meidän mökkivieraista niin monella on koira. Koska asumme maalla, en muuten pysyisi selvillä koirien asioista. Nuuskisin vain jänisten, kettujen ja kauriiden jälkiä. Niin, ja oravien! Vieraiden lähdettyä on kuin pääsisi lukemaan päivän lehdet: Metsälenkillä minä saan rauhassa haistella pensaiden ja kivien juuret.
Se vasta hauskaa onkin, kun joskus tapaan koiran, jonka kanssa asiat sujuvat hyvin ihan ”livenä”. Se piristää mieltä pitkäksi aikaa, Naapurustossa asuu useita koiria, joita tapaan omalla tai heidän kävelylenkillään.
Me ollaan Aliisan kanssa kasvettu yhtä matkaa. Ei olla enää pieniä, mutta ei vielä vanhojakaan. Jotenkin tuntuu, että ymmärretään toisiamme 💗
Minulle tapahtuu paljon kaikenlaista, kivaa ja joskus vähän omasta mielestäni kurjaakin – kovin mielelläni kerron jatkossa teille, mitä kaikkea muistissani ja mielessäni pyörii.
Viima, sinä kerroit vanhenevasi Aliisan kanssa yhtä matkaa. Entä minä ja Päkäpää? Mehän olemme sinua vanhempia, tänne Vonkaleeseen ensimmäiseksi hankittuja lemmikkejä. Vain Kidi-kissa oli meitä ennen, mutta sen matka kulkikin Hyvinkäältä Suolahteen ja Suolahdesta tänne Vonkaleeseen. Ja Kidi metsästää nyt muilla mailla, sen hauta on eläinten hautausmaalla huoltorakennuksen takana monien kanojen ja kanien vieressä. Meitä kahta tilan vanhinta eläintä kannattaa siis kunnioittaa, sinunkin Viima 😘
Kyllä Viima meitä kunnioittaa, sinä Ruusu uhoat sille ihan suotta ja lähdet puskemistielle ihan varmuuden vuoksi. Katso vähän Vaniliaa, joka kauniisti menee Viimaa vastaan ja ne nuuskivat toisiaan niin, että tulee haikea mieli. Voi, kun rohkenisin itsekin….
Minusta sinä Viima olet ihana! Lampolaan tullessasi tulet minun luokseni nuuskimaan ihan hiljaa. Silloin minäkin ehdin rauhoittua ja nauttia sinun nuuhkaisuistasi.
Tänään lähti monesta mökistä vieraat ja minä sain nuuskia tienpientareita ja polkuja. Kiinnostavia hajuja ja terveisiä monelta koiraystävältä 😊 Huomasin myös, että Kontuun tuli koiraparikki, jonka hajut ovat minulle jo tuttuja. Tämän viikon kävelyreissuilla saan tarkistaa päivittäin kävelylenkeillä heidän terveisensä.
Huomasin eilen rantakivillä käydessäni, että lähdit pitkälle hankikävelylle järvelle. Et tainnut ehtiä metsän hajuja haistelemaan?
No en todellakaan, käveltiin Jukan ja Tuulikin kanssa kahden tunnin lenkki Keiteleen jäällä. Oli todella mukavaa, kun tassut eivät uponneet yhtään lumeen. Oltiin kaikki aikamoisen poikki, kun tultiin takaisin kotiin. Minulle maittoi ruoka ja sen jälkeen uni 😊
Huomenna lähtevät Konnusta kaksi vanhaa, hajuiltaan jo tuttua koiraa. Kiva päästä haistelemaan heidän kirjeitään, mutta tuntuu haikealta, kun heidän vierailunsa on sitten tältä erää päättynyt. Kontu tuntuu tyhjältä heidän jälkeensä 😟 Toivon, että tapaan uusia koiravieraita.
Kerroin olevani todella onneton, jos minut jätetään kotiin yksin. Nyt voin lisätä, että olen myös turhautunut, jos Antilla on etäpäivä kotona opiskeluistaan ja hän istuu istumistaan pöydän ääressä läppäri auki. Missä ovat pitkät lenkit? Missä on ulkoleikit potkupallon kanssa? No, onneksi muutama katkos päivän mittaan antaa meille yhteistäkin aikaa (jota saisi kyllä tällaisina päivinä olla enemmänkin).