Järven jää voi olla petollinen
Minusta järven jäällä liikkuminen on aina tuntunut kiehtovalta. Jo nuorukaisena koirana juoksin jäälle isäntäni käskyistä huolimatta. Metsäpuron suuaukon lähellä jää oli ohutta ja minä mulahdin veteen. Se oli aivan kamalaa, mutta isäntäni kannusti rauhallisesti minua kiipeämään jään reunalle. Niin tein ja pääsin kuin pääsinkin jäälle turkki ihan litimärkänä. Ravistellessani itseäni kuulin hänen toteavan kaverilleen, että uskoo minun nyt oppineen sen, että jäätä tulee varoa. Ja opinhan minä, koskaan sen jälkeen en ole ollut varomaton jäällä.
Kun jään päällä ei ole lunta, tassut tuppaavat liukastelemaan. On vaikea saada kunnon vauhtia ja sitten kun saa vauhdin päälle, ei onnistu nopea pysähtyminen. Kaikki neljä tassua vaan liukuvat jäätä pitkin. On opittava ottamaan rauhallisesti ja odotettava sitä, että pääsee rantaan. Rauhallisessa kulkemisessa on sekin hyvä puoli, että ehtii nauttimaan jäähän muodostuneista kauniista kuvioista.
Illan hämärtyessä
Päivän muuttuminen illaksi ja yöksi tuntuu talvisella järvenjäällä ihan erilaiselta kuin maankamaralla. Kaikki on jotenkin taianomaista. Tassujen alla ei olekaan maata, tai oikeastaan sen vuoro tulee paljon myöhemmin. Ensin on monta kymmentä senttiä jäätä ja sen alla jääkylmää vettä monta metriä. Sitten tulee maan, eli järven pohjan vuoro. Ja siellä pohjalla on kaikenlaisia tukkeja ja kiviä ja uponneita laivojakin. Ja tässä sitä vaan kävellään neljällä tassulla kaikkien niiden päällä.
Jos minut viedään jääkävelylle vasta iltapäivällä, voin toisinaan nauttia täysin siemauksin, tietysti ihanien hajujen ohella, salaperäisestä keltaisesta valosta. Se kurkistelee puiden takaa niin, että sen kajo osuu jäälle ihmeellisinä valojuovina. Puut sen sijaan näyttävät mustilta ja salaperäisiltä, joskus vähän pelottaviltakin. Kuunsilta johdattaa kuitenkin meitä kävelijöitä turvallisesti jään poikki. Eihän se tietysti mikään oikea silta ole, mutta on jännittävämpää kuvitella niin. Ihan kuin olisimme matkalla jonnekin satuun sisälle.
Värien leikkiä
Minusta on kummallista, että ennen uskottiin koirien olevan värisokeita. Meidän näkömme eroaa paljon ihmisten näöstä, mutta se ei tarkoita sitä, että emme näkisi värejä ollenkaan. Me näemme värit kuitenkin erilailla kuin isäntämme. Uskokaa tai älkää, mutta koirat myös näkevät hämärässä yllättävän hyvin. Ja kun lisäätte näköaistimuksiin vielä valtavan laajan hajumaailmamme, voitte uskoa, että saamme ympäristöstä paljon enemmän aistitietoa kuin ihmiset konsanaan.
Tuntuu aivan siltä, kun värit leikkisivät jäällä enemmän kuin maan kamaralla. Jos taivas on kirkas, tähdet loistavat kuin pienet tuikut. Jos taivas on pilvessä, tulee joskus ihan sellainen olo kun olisi eksyksissä. Se on hauskinta, että joskus samat paikat ovat eri kävelykerroilla ihan eri värisiä. Rantojen valot näyttävät kuitenkin suuntaa ja ohjaavat oikeaan rantaan, vaikka ei mitään välineitä olisikaan käytettävissä. Tarkkana pitää kuitenkin olla, pää menee jäällä helposti pyörälle.
Muutaman kerran tämänkin talven aikana olen päässyt kävelylenkille revontulien valaistessa taivaan. Ihmiset ovat silloin ihan haltioissaan ja minäkin hiljennän vauhtiani ja yritän nauttia tilanteesta. Kyllähän se siltä näyttää, kun maalia kaadettaisiin taivaan kannelle. Mitään ei kuitenkaan tipu alas.
Vaikka ei olisi revontulia eikä tähtiä, jäällä on silti mukava kävellä. Jäätie johtaa meidän rantamme vierestä suoraan järven toiselle puolelle Kovalan rantaan. Kesällä en pääse omin neuvoin vastarannalle, siksi se tuntuu näin talvella mukavalta. Ja onhan jännittävämpää kävellä vetten päällä kuin kulkea toisten ohjaaman veneen kyydissä.
