Kanila alkoi tuntua kotoisalta paikalta
Niinhän siinä kävi, että totuimme uuteen asuinpaikkaamme, Vonkaleen kanilaan. Mieluiten hyppelehdimme ja juoksentelimme ulkotarhassa. Odottelimme varsinkin mökkivieraidemme lapsia, sillä he yleensä poimivat tienpientareilta voikukanlehtiä, suurinta herkkuamme.
Jotkut lapset haluaisivat ottaa meidät syliinsä, mutta silloin juoksemme vikkelästi karkuun. Jotenkin meidän pupujen arkaan luonteeseen kuuluu, että varomme vähän kaikkea. Jos malttaa odotella, niin kohta kurkkaamme jostain kolosta ja tulemme napostelemaan meille tarjottua herkkua. Tarvitsemmekin paljon pureskeltavaa, jotta hampaamme eivät kasva liiaksi ja toisaalta, että ne pysyvät vahvoina ja hyväkuntoisina. Aluksi meille annettiin kaneille erityisesti tarkoitettua heinää, mutta aikaa myöten opimme hyvin syömään samaa kuivaa heinää kun lampaatkin. Olemmekin aikamoisia heinän suurkuluttajia.
Saimme lämpölampun kanilaan
Syksyn kylmetessä kuulimme, kuinka hoitajamme alkoivat puhella, että tarvitsisimme lämpölampun kanilaan. Minkä ihmeen lämpöisen lampun, ihmettelimme. Näimme hetken kuluttua, että siinä oli kummallinen punainen valo, joka varsikin yöllä on mukava, kun se ei ole liian kirkas.
Meidän vessapaikkamme siirrettiin lattialle, jotta se ei olisi suoraan lämpölampun alla. Harjoittelimme vähän käymään lattiarajan tasollakin vessassa, mutta mieluiten vielä nykyäänkin käväisemme papanoimassa tuolla lämpölampun alla, siinnehän meidät opetettiin ihan aluksi käymään kakkimassa. Hoitajat harjaavat papanamme rikkalapioon ja vievät kompostille, se sopii meille ihan hyvin. Mutta kuulemme kyllä, että heitä se vähän harmittaa.
Meinasikohan meille käydä huonosti?
Meidät oli onneksi siirretty jo kokonaan kanilan sisätiloihin, kun tapahtui vähän pelottava asia. Kuulimme rapinaa katolta ja sen jälkeen hoitajan äänen, joka huikkasi kaverilleen, että tulehan katsomaan, mitä Viima huomasi. Umpu-kissa oli kiivennyt ulkotarhan katolle ja kiipesi juuri sen harjalle. Harjalevyn alla oli aukko, josta se pääsi kuin pääsikin puikahtamaan sisälle kanilan ulkotarhaan.
Umpu käveli meidän ikiomia rappusia alas ja tuli ihmettelemään ulko-oven taakse. Silloin meitä pelotti, sillä kuulimme hoitajan toteavan toiselle, että Umpuhan osaa avata oven. Onneksi, todellakin onneksi, Viima oli huomannut Umpun ja saanut hoitajamme tarkkaavaisiksi. Umpu haettiin kanilasta ulos ja oven taakse laitettiin vielä säppi, että se varmasti pysyisi kiinni.
Tässä kuvassa näette vielä meidän rakkaan tunnelipiilon, joka meille on tehty puunrungosta. Siellä on mukavaa ja turvallista seurata tilannetta, jos tarvis olla varuillaan. Iso heinäkasa tunnelin vieressä on täynnä herkullisia korsia ja timotei-heinää.
Aikamme kuluksi hyppelehdimme sisätarhassa paikasta toiseen, puikkelehdimme puisia siltoja pitkin ja piiloudumme koloihin. Tämän tästä jäämme rouskuttamaan heinää, ja kohta taa pitää käväistä papanoimassa, jotta tulee keveämpi olo.
Kuuntelemme tarkkaan ulkoa kuuluvia ääniä ja olemme jo kuulevinamme keväistäkin linnunlaulua. Kesä ja oleskelu ulkotarhassa ei ole enää niin kaukana kuin ennen joulua oli. Kyllä me jaksamme odotella, onhan meitä kaksi !
