Vonkaleesta tuli meidän koti
Ensimmäisenä kuvassa olen minä Ruusu, suomenlammas. Asun Vonkaleessa (Majoitus & Kalastus Vonkale) neljän lammasystäväni kanssa. Nyt olen jo aika vanha, 11 vuotta. Ihan ensiksi haluan sanoa, että minulla on korvan takana paljon asioita, joita haluan kaikille kertoa. Mutta ensin hoidetaan tämä lampaiden esittäytyminen.
Tulin tänne Vonkaleen tilalle 11 vuotta sitten kahden sisarukseni, Mään ja Päkäpään kanssa. Meidät haettiin Toivakasta suurelta lammastilalta ja tuotiin perille auton takakontissa. Tuntui vähän pelottavalta, että auto oli täynnä lapsia, jotka ojentelivat takapenkiltä käsiään meitä kohti. Onneksi heidän kädet olivat aika pieniä eivätkä ylettäneet koskettamaan meitä. Myöhemmin ymmärsimme, että he olisivat halunneet rapsuttaa meitä, eikä siis ollut mitään pelättävää.
Kuulimme myös, että lapset olivat antaneet meille nimet. Vanhin lapsista päätti Päkäpään nimen ja oli napannut sen satukirjasta. Keskimmäinen keksi minun nimekseni Ruusu, joka on ihana, kukalta tuoksuva nimi. Mää-nimen sanoi pienin lapsista, joka ei vielä osannut kunnolla puhua. Kun he olivat äitinsä kanssa katsoneet meitä, tyttö oli toistanut sanaa ”mää”, joka tietysti tarkoitti sitä, mitä me sanomme. Mutta siitä tuli hyvä nimi kolmannelle meistä.
Alussa olimme kaikki mustia, mutta hiljalleen minun ja Päkäpään väri muuttui harmaaksi, vain kasvojen koristekuviot ja jalat jäivät mustiksi. Mää jäi melkein kokonaan mustaksi, valkoinen läikkä otsassa korosti mustaa väriä. Mää myös kasvoi meistä suurimmaksi, vaikka olikin aluksi pienin. Siitä tuli meidän pomomme. Meitä ei juurikaan pelottanut, sillä saimme turvaa toisistamme. Saimme myös kylliksemme herkutella ihmisten meille antamilla herkuilla: voikukilla, maitohorsmalla, apilalla….. ja kuivalla leivällä. Tuntui mukavalta, kun lapset tulivat rapsuttelemaan meitä ihan karsinan sisällekin.
Kesällä metsässä ja talvella lampolassa
Sitä mukaa kun kasvoimme, myös lammassuojamme ja laitumemme laajenivat ja lopulta pääsimme laiduntamaan läheiseen metsään. Sieltä seurasimme Vonkaleen mökkivieraiden liikkeitä ja kovat määkäisymme kutsuivat heitä tuomaan meille herkkuja.
Metsässä oli heti alusta ihana asustaa. Käytiin yhdessä iltapalalla kukkulan takana, jossa paikassa oli päivisin kovin kuuma. Mentiin vasta myöhään nukkumaan (tosin nykyään vanhempana menen vähän aiemmin). Alusta asti ollaan aamuisin herätty lintujen aamukonserttiin, se piristää mieltä. Laitumella voi syödä silloin kuin huvittaa, ruohoa riittää aina. Yleensä me kuitenkin mieluiten liikutaan yhdessä, se on meidän luonto. Ihmisistä tuntuu usein hassulta, kun yhden lampaan pinkaistua juoksuun muut seuraavat sitä välittömästi, usein edes tietämättä miksi. Ei se ole meistä kummallista, ehkä se ensimmäinen on nähnyt jotain, joka kannattaa huomioida.
Minä olen aina ollut meistä rohkein, melkein hurjapää. Vaikka tiesin, että aitalangoissa on sähkö, päätin tämän tästä painaa pääni alas ja rynnätä sen läpi vapauteen. Vähän se nipisti, mutta kannatti kuitenkin. Yleensä Mää, meidän porukan pomo, seurasi minua. Päkäpää on aina ollut arin meistä ja jäi yksinään aitaukseen odottelemaan meitä takaisin.
Karkailemalla sain hyvän käsityksen koko ympäristöstä ja huomasin, että siellä on mieluisia herkkuja tarjolla. Meidän herkuttelupaikat käyvät ilmi riivityistä lehdistä ja näpsäkän kokoisista pulleropapanoista, joita tämän tästä tiputtelemme. Ihmisystäväni saattoivat aina hyvillä mielin minut takaisin aitaukseen. Ei tarvinnut muuta kuin heiluttaa jyvä-ämpäriä, niin tulin kyllä perässä. Minähän rakastan herkkuja.
Talvisin asustelemme edelleen tilan lampolassa. Siellä on mukavan lämmin. Vähän harmittaa, kun emme silloin tapaa niin paljoa ihmisiä. Aamulla valot päälle ja sitten ruokaa, vettä ja rapsutuksia. Illalla sama juttu. Päivisin joudumme suurimmalta osin olemaan ilman ihmisseuraa, siksi aika tulee usein tylsäksi ja ärhentelemme joskus toisillemme. Minä varsinkin olen kova puskemaan. Pusken joskus myös ihmisiä, jos muut saavat heiltä liikaa huomiota.
Uusiin laumakavereihin sopeutuminen
Lauman ”kingi”, Mää-lammas” kuoli muutama vuosi sitten ihan odottamatta. Se vain rupesi hengittämään raskaasti ja ehti kuolla ennen kuin lääkäri ehti paikalle. Ihmiset kuuluivat keskustelevan, että lampaat ovat laumaeläimiä ja tarvitsevat kavereita. Juuri kun kesä oli alkanut, aitaukseemme tuotiin kolme pikkuruista valkoista lammasta, Ne tuotiin Äänekoskelta eivätkä ne ole suomenlampaita, kuten me aiemmin tuodut. Siksikin vähän jännitti.
En olisi ikinä uskonut, mutta pikkulampaat pelottivat meitä kaikkia vanhoja konkareita. Kun ne vähän ”hölmöinä” juoksivat meidän luoksemme, niin mehän pinkaisimme karkuun lammassuojaan. Sieltä sitten kurkistelimme, mitä kummajaisia luoksemme oli tuotu. Jotkut olivat ihmeissään meidän pelosta, mutta emmehän me olleet koskaan tottuneet näkemään pieniä lampaita,
Meidän vanha tuttu ystävämme tuli totuttamaan meitä toisiimme ja hiljalleen kaikki alkoi sujua. Tuntui mukavalta, että pikkuiset tiesivät oman paikkansa eivätkä tunkeneet meidän vanhempien lampaiden eteen, kun meille tuotiin ruokaa. Vähän kyllä ärsytti, että kaikki ihastelivat noita pikkuisia niin kovasti.
Onneksi moni eläinrakas ihminen tuli lohduttamaan meitä. Minä opettelin tunkemaan itseni aina etummaiseksi ja lähimmäs ihmisiä.
Tuntui niin niin mukavalta, kun jonkun huomio oli vain minussa. Minä rakastan rapsutuksia!
Jokainen löytää oman paikkansa
Sekin kesä meni nopsaan ja pikkuiset eivät olleet enää pikkuisia. Silti mahduttiin hyvin yhteiseen ruokapöytään. Aamuinen lammasnakkuloiden saaminen oli aina yhteinen herkkuhetki. Sen jälkeen herkkuheinää ja sittenhän maittoi jo pieni märehtimishetki, ruoan sulaminen saa aikaan unettavan ja hyvän olon. Talven myötä, kun valkoiset lampaat kasvoivat, Vilma halusi nousta päälliköksi. Ensin minä vähän kamppailin sen kanssa, mutta sitten oli annettava periksi, olenhan jo vähän vanha. Kun ruokapöydän nappulat alkoivat loppua, Vilma työntää muut röyhkeästi syrjään ja rohmuaa nykyäänkin loput nakkulat omaan suuhunsa. Käpyäkin alkoi moinen harmittamaan ja hetken kuluttua nämä kaksi vahvaa neitoa puskivat toisiaan oikein olan takaa. Olin ihan iloinen, etten ollut tuossa taistossa mukana. Kävyllä oli jonkin aikaa karvaton kohta otsaluussaan, mutta kohta se parani. Nyt me kaikki sitten tiedetään, että Vilma on uusi kingi.
Nyt talvi on kulunut jo hyvän aikaa ja pakkasta on riittänyt viikosta toiseen. Onneksi lampolan katossa on kaksi lämmittävää lamppua. Nuo nuoremmat lampaat paksuine turkkeineen pärjäisivät ilmankin lisälämpöä, mutta me vanhukset kaipaamme helpotusta kylmän tunteeseen. Siksi tuntuu parhaimmalta nukkua suoraan lämpölampun alla. Siitä sitten hiljalleen nousemme, kun valot laitetaan päälle ja meille tuodaan aamupalaa. Siitä se päivä sitten lähtee käyntiin.
Kuulehan Ruusu: Et arvaa, kuinka minua jännittää, kun huomenna on minun vuoroni kertoa itsestäni 😅
Älä Viima hätäile. Luin sinun kirjoituksesi ja täytyy sanoa, että noinhan kaikki sinun kohdallasi taisi sujua. Ihan tuli nostalginen olo, siitä on jo monta vuotta…
Älä Viima hätäile. Luin sinun kirjoituksesi ja täytyy sanoa, että noinhan kaikki sinun kohdallasi taisi sujua. Ihan tuli nostalginen olo, siitä on jo monta vuotta….
Ruusu, puhuit siitä kun pelättiin noita uusia pikkulampaita. Näin jälkikäteen se tuntuu hassulta, mutta pelko näkyy minun kasvoistani tuossa yhdessä kuvassa. Siinä, jossa Pihla on minun ja pikkulampaiden välissä katoksessa. Minä vähän kuin kurkistelen nurkasta. Muistan, kuinka kauhuissani olin kun mietin, että tuollaisten kanssako tästä lähin pitää elää. Ajattelin, että varmaan pakottavat minutkin toimimaan rohkeasti, vaikka en yhtään ole sellainen. Nyt voin todeta onnellisena, että saan olla juuri sellainen kuin olen ja se on hyvä 🥰
Niin, ja katsokaas meitä, jotka silloin olimme pieniä. Eihän me osattu pelätä isoja lampaita, koska siinä suuressa lammaslaumassa, josta tulimme, oli lampaita monta sataa. Silti muistan ne alkuajat, kun kaikki tuntui täällä vähän vieraalta. Minä olin meistä valkoisista se ihmisiä kohtaan arin. Nyt olen kasvanut meistä isoimmaksi ja määrään muita lampaita, mutta edelleenkin tarkastelen ihmisiä vähän kauempaa ennen kuin menen rapsutettavaksi.
Minun lammasemo taas kuoli, kun olin ihan pieni. Siksi sain maitoa ihmisiltä tuttipullosta ja opin pitämään heistä ja heidän hyväilyistään. Minähän olen meistä kaikista se, joka aina ensimmäisenä ottaa vastaan kaikki ihmiset.
Hei kaikki kaverit, nyt iloisiin kesäasioihin!!!! Ulkona paistaa pitkästä aikaa aurinko ja alkaa tuntua siltä, että kesä lähestyy. Se vasta on mukavaa 🥰
Minua on alkanut harmittaa yhä enemmän se, että te nuoret ja vahvat valkoiset lampaat ängette itsenne joka paikkaan. Kun vieraat antavat meille leipäpaloja, te kiipeätte aitauksen reunalle niin korkealle, että olette aina ensimmäisinä saamassa herkkuja. Ja me Päkäpään kanssa joudutaan odottamaan sivummalla. Onneksi vieraat eivät unohda meitä. Vanhat takajalkamme eivät jaksa kannattaa meitä ylhäällä.
Shh Ruusu…. yritähän puhua vähän sovittelevammin Viesti menee paremmin perille. Nuo nuoret ovat vaan niin kovin innokkaita, harmittaahan se minuakin…
Tänään Pihla lähti kotiin ja mieli on vähän matalalla 😔 Parin päivän ajan saatiin nauttia vanhan ystävän halauksista ja rapsutuksista. Tuntuu niin mukavalta, kun Pihla kiipeää meidän lampaiden luokse ja minä saan olla toisessa kainalossa, Päkäpää toisessa ja sitten vielä nuo nuoremmatkin yrittävät mahtua lähelle. Kaikki saavat haleja ja pusuja 🥰
Haluan kertoa, että eilen illalla saimme iltasapuskaa myöhässä. Vaikka Päkäpää minua rauhoittelikin, täytyy sanoa, ettei ole mukava odotella ruokaa. No, onneksi saimme tuota myöhässä annettua ruokaa ainakin tarpeeksi ja voin antaa edellisen anteeksi runsaiden rapsutusten vuoksi. Mutta tähänkin asiaan tulee kiinnittää huomiota.