Hei taas pitkästä aikaa!
Minulla on kerrottavana vähän haikea asia meidän kuulumisistamme. Meistä lampaista enää kolme (minä Vilma, Vanilia ja Käpy) olemme paikalla. Siksi ei ole tehnyt mieli vähään aikaan kirjoitella. Ystävistä on vaikea irrottaa, vaikka tietää, että niin pitää joskus tehdä. Sen jälkeen pitää kasvaa kiinni uuteen aikaan ja vaatii hetken, että näkee senkin olevan mukavaa ja hauskaa aikaa. Seuraavassa kuvassa olemme kaikki vielä yhdessä ruokailemassa omilla herkkuapajillamme.
Viimeistä kesää viiden lampaan katraassa
Kesällä vielä elelimme kaikessa rauhassa Vonkaleen metsässä. Nautimme uusien vesaikkojen löytämisestä, joiden kimpussa kulutimme monta hyvää ruokailuhetkeä. Peräkanaa, aina samoja lammaspolkuja kävellen tallustelimme tutussa metsikössä. Jos joku meistä kuuli ihmisääniä nukkumapaikkamme lähettyviltä hän määkäisi muille lyhyen merkin ja kaikki lähtivät yhä kiihtyvin askelin painelemaan kohti mahdollisia rapsutukia ja mökkivieraiden antamia herkkupaloja.
Yhteinen suru
Kyllähän Ruusun ja Päkäpään vanhuus jo näkyi näissä kahdessa ystävässämme. Ne halusivat oleskella lähellä nukkumapaikkaa ja usein ne kääntyivät takaisin lepäilemään, kun hamusimme ruokailemaan laavun takana oleville metsämaille. Ruusukaan ei enää loppukesästä välittänyt karkailla.
Kesä vaihtui syksyksi ja pääsimme taivaltamaan taas vapaasti mökkien ympäristöön, kun mökkivieraat vähenivät. Se oli hienoa aikaa, löysimme yhä uutta maisteltavaa. Parhaat herkut saimme huvilan edustan marjapensaista ja reheväksi jääneestä nurmikosta.
Ilmojen kylmettyä meidät siirrettiin lampolaan lämpimiin tiloihin odottelemaan keritsemistä. Silloin se tapahtui: lampuri näki ammattimiehen silmin, että Ruusu ja Päkäpää ovat liian vanhoja ja sairaita jatkaakseen Vonkaleen lampaina. Niinpä meidän hoitajiemme oli tehtävä raskas päätös luopua ensimmäisistä lammaslemmikeistään.
Mukavat muistot lohduttavat
Meidänkin olomme oli haikea ja lampola tuntui pitkään tyhjältä ilman noita vanhoja lammasneitiä. Vähän meitä lohduttaa, että tiedämme nyt kaikilla kolmella ensimmäisellä Vonkaleen lampaalla olevan muistokivet Vonkaleen eläinten hautausmaalla. Kuljemme niiden ohi varsinkin syksyisin, kun saamme olla vapaina koko alueella.
Monet meitä rapsuttamaan tulevat vieraamme vieläkin kyselivät, että missä ovat ne vanhat harmaat lampaat. Heistäkin paistoi haikeus ja ikävä, kun kuulivat uutiset. Mutta tuntui niin niin mukavalta, kun he iloisina jatkoivat meidän rapsuttamista ja herkkujen antamista.
Joulu tuli ja toi mieleemme iloa. Lampolan edustalla loisti kaunis joulukuusi ja me saimme ylimääräisiä herkkuja ja rapsutuksia.
Kevät koittaa ihan pian
Viima tulee tämän tästä meitä morjenstamaan ja Umpu-kissa kuuluu saalistavan hiiriä meidän suuresta heinäkasastamme. Elämä jatkuu ja jokainen päivä lampolan ikkunasta paistaa valo vähän pidempään.
Nyt meidän kaunis turkki vielä paksuuntuu ja tuntuu mukavan lämpöiseltä. Kevään lämmittäessä olomme alkaa tuntua tukalalta ja odottelemme taas Markoa keritsemään turkkimme. Sen jälkeen alkaakin taas ihana kesäaika lähimetsässä ☺
Voi Vilma, kuinka koskettavasti kirjoitatkaan! Lukiessani kirjoitustasi muistan hyvin, kun Ruusu ja Päkäpää olivat vielä hyvissä voimissaan. Aluksi minun oli vaikea tulla lampolaan teitä katsomaan, kun siellä tuntui tyhjältä. Hiljalleen totuin ja nyt tuntuu jo luontevalta tulla kurkkaamaan teitä kolmea valkoista kaverusta. Silti aika usein vielä muistelen noita ihan ensimmäisiä lampaita, jota täällä Vonkaleessa asuivat jo silloin, kun minä vasta pienenä pentuna tulin tänne.