Ylös, ulos ja lenkille!
Olen rakastanut ulkoilua pakkasessa ihan pienestä pennusta asti. Minulla on kaksikerroksinen turkki, joka suojaa talvella pakkaselta ja kesällä kuumuudelta. Syksyisin aluskarvani (eli pohjavilla) kasvaa ja keväisin siitä irtoaa vaaleita tuppoja. Nyt kevättalvella nautin, kun saan kihnuttaa kutisevaa kehoani karkealla lumen pinnalla.
Ainoa mahdollinen hankaluus talvessa minulle on, että joskus lumi takertuu ikävästi tassukarvoihini. Silloin joudun välillä pysähtymään ja pureskelemaan lumipaakut pois.
Ulkoilua mökkisiivousten ohessa
Kerroin jo edellisessä kirjoituksessani, että minulle on todella tärkeää saada olla mukana kaikessa toiminnassa. Kun mökkejä siivotaan sisältä, ei haittaa, vaikka joutuisin oleskelemaan yksin pihamaalla pitkiäkin aikoja. Silloin tiedän, että olen muita lähellä ja kohta he tulevat minun luokseni. Kaiken lisäksi mökkien ympäristössä on mielenkiintoisia viestejä toisilta koirilta, joita mielelläni rauhassa tutkiskelen.
Se kuitenkin vähän tuntuu loukkaavalta, kun minun ja muiden lähettämiä viestejä siirretään lapiolla syrjemmälle. Eivät ne enää sen jälkeen ole luettavissa, sama kuin te ihmiset joutuisitte lukemaan revittyjä kirjeitä. Mutta on pihalla kuitenkin ihan mukavaa.
Silloin jos mökkipihalla on kunnon lumikinoksia, saatan innostua kaivamaan omaa lumiluolaa. Lumi vaan pöllyää! Välillä istahdan katselemaan maisemaa ja haistelemaan kaivannon pohjaa, kunnes taas jatkan kaivamista. Unohdan kokonaan ajan kulun enkä haikaile ollenkaan ihmisten pariin. Kohta he tulevat ulos ja lähden mielelläni jatkamaan matkaa seuraavan mökin pihaan.
Metsälenkit kuuluvat minun arkipäiviini
Usein lähdetään metsälenkille luontopolun kautta. Silloin tarkastan laavun grillipaikan ja yleensä löydän kiinnostavia hajuja. Aika tarkkaan tiedän, minkä mökin koira on täällä isäntäväkensä kanssa viettänyt tulilla aikaa. Vonkaleen metsässä kulkee paljon eläimiä: jäniksiä, kettuja, kauriita ja joskus hirviäkin. Sammalsuon vuoren lähelle on laitettu kaksi nuolukiveä, joiden ääreen selvästi on usein suunnistettu herkuttelemaan.
Joskus grilliritilälle tai laavun roskakoriin on jäänyt makkaranpala. Yritän napata sen niin pian, ettei kukaan ehtisi ottaa sitä minulta pois. Mutustelen sen onnellisena ja yritän olla ihan muina miehinä, muuten vain nuoleskella huuliani 😉 Yleensä saan grillimakkaraa hyvin vähän, sillä minulla on aika herkkä vatsa, joka reagoi helposti tällaisiin herkkuihin.
Joskus näen puiden välistä vilahduksen yhdestä tai useammasta metsäkauriista ja pinkaisen juoksuun. Jos olen vapaana kuulen käskevän huudon taluttajaltani. Tuossa tilanteessa en kerta kaikkiaan malta uskoa käskyä palata takaisin. Korvat luimussa annan mennä. Seuratkoon tästä mitä tahansa, nyt minä poika nautin, ajattelen. Kauriit ovat minua nopeampia ja väsyttävät minut tyystin, sillä olen aika sitkeä jatkamaan jahtaustani.
Sitten, pitkän ajan kuluttua, palailen pää painuksissa kotiin. Antti on varmaan vihainen….. miten saisin hänet leppymään….. Yritän katsella kulmieni alta ja viestittää, että olen kuitenkin tosi kiltti koira. Kestää aikansa, kun Antti on hiljainen ja jörö, mutta kyllä hän aina leppyy. Voi sitä riemua. kun hän levittää kätensä ja antaa minun tulla luokseen.
Jäätie Halmealkamasta Kovalan niemeen on ihan huippujuttu!
Jäätie Halmevalkaman ja Kovalan välille avataan yleensä tammi-helmikuussa. Se tuo vaihtelua ulkoiluun, sillä järven toisella puolen ulkoilevat ihan eri koirat kuin täällä vastarannalla.
Jäätien lähistölle asettuvista pilkkijöistä en välitä, koska he pysyvät yleensä paikoillaan. Hiihtäjät taas kulkevat niin nopsaan, että katson velvollisuudekseni ilmoittaa olevani heidän liikkumisestaan huolissani. Joskus omat porukkani ottavat potkukelkat mukaansa lähtiessään minun kanssani kävelylle. En yhtään pidä siitä, mutta hetken kuluttua sopeudun, sillä parasta on kuitenkin, että pääsen mukaan.
Perhe-elämää sisällä
Ulkoilun jälkeen on mukava syödä vatsa täyteen ja mennä pötköttelemään koiran unta. Pitää kuitenkin olla tarkkana, ettei Umpu-kissa saa siinä välissä herkkuja. Olen aika mustasukkainen, jos se saa jotain, huomiota tai herkkuja, enemmän kuin minä (tai edes yhtä paljon).
Umpu ei kerjää, vaan oikeastaan vaatii. Se söisi helposti kolme annosta kerrallaan, mutta onneksi ei saa. Minä osaan kerjätä, mutta hiljaa. Joskus kun pöydässä syödään jotain, mikä erityisesti maistuisi minullekin, jaksan seistä helposti puolikin tuntia ja tuijottaa hiljaa herkuttelijoita. Silloin päässäni liikkuu monenmoisia ajatuksia. Sellaisia, jotka voisivat alkaa ”Miltähän teistä tuntuisi jos te joutuisitte….” tai ”Jaksatteko tosiaan vieläkin ottaa lisää….” tai ”Muistattehan, kuka on ihmisen paras ystävä….”.
Jaksan kuitenkin luottaa siihen, että aina odotus palkitaan. Ja kyllä se minunkin kohdalla näin on, jokaisen ihmisten ruokailun jälkeen saan jotain hyvää suuhuni 😋
Voi Viima, sinä olet samanlainen kuin minä!😍 Minäkin jään hiljaisena odottamaan, kun muut lampaat ryntäävät hamuamaan leipäpaloja. Seison sivummalla ihan hiljaa ja odotan, että minunkin aikani tulee. Ja tuleehan se aina.
Tänään pelästyin, että minut on unohdettu! Aamulla oma porukat lähtivät kiireesti kukin omiin hommiinsa ja jäin odottelemaan, että lampaita tultaisiin ruokkimaan ja minä pääsisin lenkille. Sitten näin vieraan naisen tulevan meidän pihamaalle ja yritin kaikin tavoin haukkua ikkunassa, että hän ymmärtäisi olevansa väärässä paikassa. Hetken kuluttua Jukka ja Tuulikki tulivat ja huomasivat hänet. Luulin, että he lähettäisivät vieraan matkoihinsa, vaan ei. He jäivät pitkäksi pitkäksi aikaa juttelemaan hänen kanssaan ja minä haukuin turhaan ikkunassa. No, ikuisuuden jälkeen vieras lähti matkoihinsa, minut päästettiin ulos ja sitten mentiin vanhaan tapaan syöttämään lampaat ja sen jälkeen lenkille. Kyllä oli niin niin helpottunut olo!!!!
Hei Viima! Kiva lukea kuulumisiasi. Paljon terveisiä ja hännän huiskutuksia!
Kuulkaas Kola ja Inka, teidän viestinne oli tämän päivän paras asia ❤ Täällä sataa ja tihuttaa ja iltakävelylläkin tassut liukastelee, mutta sydämessä on ihana lämmin tunne 😍 Oletko sinä Kola karkaillut viime aikoina? Jossain vaiheessahan sitä taisi tapahtua aina välillä 😉
Kävin äsken kävelyllä metsän kalliopolulla. Teeret olivat jättäneet jätöksiään, mutta kiinnostavia koiran viestejä en eilisen jälkeen löytänyt. Palasimme Kontu-mökin ohi ja näin pihassa koiravieraat Remun ja Rockyn. Ilahduin ja masennuin: ihania hajuja tiedossa, mutta molemmat suuntaavat tänään kohti omaa kotiaan. Tavataan taas!
Remu ja Rocky, kiitos kontu-mökin pihamaalle jättämistänne viesteistä, ne ilahduttivat minua suuresti!